Henkinen hulluus

Henkinen hulluus − voimanoston viehätys tyttönäkökulmasta

Voimanosto on isojen körmyjen laji, eikö? Mikä voimanostossa viehättää ihan tavallista tyttöä, tavallisen kokoista ja tavallisen näköistä, rauhaa rakastavaa ihmistä jonka elämän suurimpia kohokohtia ovat nukkuminen ja jäätelön syöminen? Ihmistä, joka koulussa tykkäsi kaikesta missä sai suorittaa yksin ja joissa oli vauhtia, ja joka lusmuili parhaansa mukaan kaikista ryhmälajeista. En vieläkään ymmärrä, miten kukaan voi juosta JA pompottaa palloa, puhumattakaan että juoksisi ja kuljettaisi palloa tai kiekkoa mailalla. Olen ujohko, melko hiljainen tosikko, joka useimmiten saa ihmiset nauramaan lähinnä vahingossa. Miten minusta tuli voimanostaja, punttihörhö? Minusta, jonka mielestä painojen heiluttaminen oli täysin aivotonta puuhaa vielä jokunen vuosi sitten, ihmisestä joka vain halusi balettitunneille piruetteja pyörähtelemään.

Miten löysin voimanoston? Kaiken takana on tietysti mies. Tai tässä tapauksessa monta miestä. Jokainen mies osaa kertoa, paljonko 15-vuotiaana nousi penkistä. Suurin osa naisista ei tankoon koske koko ikänsä aikana. Minunkin kohdallani tarvittiin useamman vuoden kestänyt aivopesu, ennen kuin suostuin punttisalille. Tajusin melko pian, että genetiikkani ja ruokahaluni eivät ole optimaaliset lihasten kasvattamiseen, vaan että voima tarttuu minuun paremmin. Voiman kehittymiseen saattoi tosin vaikuttaa myös se, että kärsimättömänä (kiertoilmaisu laiskalle, toim.huom.) ihmisenä en viitsinyt tehdä kovin pitkiä sarjoja, vaan väänsin useimmiten lyhyehköä sarjaa maksimipainoilla. Ohjelmaksi muotoutui pian penkin kokeilemisen jälkeen kaksijakoinen, joka sisälsi penkin joka viides päivä ja jalat joskus välipäivinä. Tavoitteita oli kaksi: penkistä niin paljon kun lähtee ja isompi takapuoli. Selkää ja vatsoja en treenannut, koska vatsani näytti muutenkin ihan hyvälle ja selkätreeniä inhosin muuten vain. Alikehittyneitä lihaksia on kettumaista treenata.

Voimanosto on mun lajini, koska siinä ensinnäkin pysytään tukevasti paikoillaan kaikissa nostomuodoissa. Käsiä ja jalkoja ei tarvitse liikuttaa yhtä aikaa ja lavalla yleisön voi unohtaa. Temperamentti on myös plussaa, rauta liikkuu tehokkaammin kun nostaja on vähän vihainen. Liian kilteille tai yliherkille ihmisille voimanosto ei sen sijaan sovi. Minä tiedän, että kaiken oppimisen ydin on rakentava ja kannustava palaute, mutta olenkin ilmeisesti salin ainoa kasvatustieteilijä. Voimanostossa harvoin kuulee kannustavia kommentteja, vaan enemmänkin se palaute on sitä, että miehet huutaa sulle kovalla äänellä kaiken hevimölyn, ketjujen kilinän ja muun ruminan yli. ”Kyykkää ALEMMAKS!!!! ALEMMAKS!!!” ”Ei tuolla pää kestä” ”Lopeta nyt se höpötys ja NYT KYYKÄTÄÄN!!” ”TAAKSE, vie se TAAKSE!!”. Vetolavalla jatkuvaa huutoa, että vedän selällä: ”MIKÄ TUO OLI???” tai että lantio oli lähtöasennossa liian ylhäällä tai alhaalla tai muuten vain väärinpäin ja varpaiden asento ei ollut hyväksyttävä. Penkissä kyynärpäät sojottivat liikaa eteen tai taakse tai laskin tangon viisitoista senttiä siitä mihin piti. Olenkin jo oppinut, että hiljaisuus on hyväksyntää. Se että kukaan ei sano mitään, on yhtä kuin ”sehän meni kivasti”.

Voimanoston ydinajatus on itsensä ylittäminen, kaikkien alkukantaisten pelkojen kohtaaminen ja niiden voittaminen. Ja niiden alla nöyryys rautaa ja isompien rautojen vaatimia uhrauksia kohtaan. Kipu on merkki siitä, että lihaksesi ja aivosi (tai valmentajasi) haluavat eri asioita. Mutta mitäpä on penkkiotteen leventämisen aiheuttama hermosärky olkapäissä, kun tavoitteena on nostaa enemmän, tai muutama pyllähdys silloin tällöin kun tasapaino pettää sumoa harjoitellessa. Ensimmäinen syksyni voimanostajana meni siis muutoksia nieleskellessä, olkapäitä sääliessä ja sumotekniikan opettelussa. Yhteistreeneissä muiden nostajien kanssa harjoiteltiin nostokäskyjä ja tein elämäni ensimmäiset pakkotoistot vatsalihaksille. Opin rakastamaan kyykkyä. Sen voimalla pusersin ohjelmassa olleet sadat ja tuhannet selkä- ja vatsasarjat läpi: ei ikinä enää kyykky katkeaisi keskeltä, jos se minusta olisi kiinni. Ilmoittauduin ensimmäisiin raakakisoihini, ostin ensimmäiset polvisukat ja ensimmäisten kisakyykkyjen jälkeen aloin aavistella pahinta, kun pompin innoissani muiden nostajien joukossa hihkuen: tää on kivaa, tää on kivaa, tää on ihan parasta. Kahdeksan onnistunutta nostoa, viimeisen noston penkissä jätin rehellisesti rinnalle, ja juontajan kuulutus viimeisen (kevyehkön) vedon jälkeen: ”Anna, tää voimanosto on sellainen laji että lämmittelytila on tuolla päin…” Tauti nimeltä kilpailuvietti oli iskenyt minuun. Kilpailut ovat ykkösjuttu, niitä varten mä treenaan. Alle puoli vuotta myöhemmin seisoin lavalla täysvarustus päällä, mutta se on jo kokonaan toinen tarina. Jos minä pystyn siihen, sinäkin pystyt.

Voimanoston paras puoli on monipuolisuus, se että vaikka jokin laji tai kaksikin tökkisi, aina on yksi joka pelastaa viikon. Voimanoston kolme nostomuotoa ovat myös tyttöjen kannalta tosi osuvasti valittu, koska penkkaamisesta tulee mukavan pyöreät ja kiinteät kädet, kyykky edistää täydellisen takapuolen metsästystä ja viimeistään maastaveto tuo mukanaan tiukan keskivartalon. No okei, useimmilla ne lihakset ovat pikkusen piilossa, mutta tärkeintähän on että ne ovat olemassa ja että rauta nousee! Toisaalta kolmen lajin yhdistelmä syö kärsivällisyyttä, koska ikinä et osaa kaikkea, ainakaan samana päivänä. Juuri kun penkkipaita muuttui vihollisesta kaveriksi, maastaveto muuttui vieraaksi kummajaiseksi, jota huomaat tervehtiväsi kuin ensimmäistä kertaa.


Ehkä voimanostossa viehättää se, kun hetkeksi unohdan itseni ja keskityn olennaiseen: tanko tarkasti keskelle rintaa, jalat keskelle, kiepsahdus tangon alle. Yläselkä tiukkana, vatsa tiukkana, takapuoli taakse, irrotus. Kaikki tiukkana, polvet suorina, niska taakse, painetta, SQUAT, painetta, kaikki pimenee ja hiljenee, kipu katoaa, hymy katoaa pullistuvien otsasuonien ja punertavien silmien taakse ja minä olen yksin koko maailmassa. Pelottaa. Rauta painaa niskassa ihan kauheasti. Ei auta. Ei tästä nyt voi kävellä pois, pakko kyykätä ja tiedän, ettei ylös saa nousta ennen merkkiä. Alas, alas, alas, joko, pää räjähtää, alas, vielä, JOKO, eiku vielä, ei mee enää, vielä vähän, YLÖS! Taas se on ohi, taas mä uskalsin, joko otetaan uudestaan?

Ahneus on voimanostajan olennainen ominaisuus, ja vaadittavaan kärsivällisyyteen yhdistettynä siitä tulee mielenkiintoinen paketti. ”Minulle kaikki heti tänne nyt” on toimiva strategia, jos olet aivan varma, että haluat kaiken ja heti. Vaihtoehtona on saada kymmenen vuoden kuluttua kaikki korkojen kera, puhumattakaan ehjistä olkapäistä, selästä, polvista ja nivusista. Voimanosto ei sinänsä ole vaarallinen laji, mutta tyhmällä päällä siinä on erinomaiset mahdollisuudet saada koko kroppa kärsimään sekä akuutisti että kroonisesti. Omat kokeiluni ainakin ovat hyvällä mallilla, ja olen kuullut että muillakin on ollut samanlaista intoa havaittavissa.

Jokainen on kuullut lausahduksen ”no pain, no gain”. Ilman sisukasta harjoittelua ei tule tuloksia. Kivun ja kiroilun lisäksi voimanostossa on kuitenkin toinen puoli, josta vähemmän puhutaan. Se on tosiasia, että toiset ovat parempia kilpailijoita kuin toiset, mutta ainakin tyttöjen kohdalla on selvää myös se, että pelkällä lihastyöllä ei vielä pääse kovin pitkälle. Jos ohjelmassa on 16 kovaa kyykkyä, joista 14 teet kunnialla ja 2 jätät pohjaan, on vaikea uskoa selitystä huonosta päivästä. Kilpailemista täytyy harjoitella, mutta toivottava kyky olisi myös osata treenata oikeasti kovaa ja keskittyä siihen, mitä tekee. Jos aina treenaa vain mukavuusalueella, on turha syyttää geenejä siitä ettei kehity tai että on heikko. Voimanostajilla tämä ei ole tunnu olevan ongelma, koska jo lajivalinta osoittaa, että jossain viiraa pahemman kerran.

Yksi osoitus tästä hulluudesta on kyykky. Useimmat voimailijat pitävät kyykystä. Siis miettikää, jalkakyykystä. Eikä kehitystä tule pelkällä voimatreenillä, vaan tekniikka kulkee jatkuvasti mukana. Kaikki nostomuodot ovat omalla tavallaan teknisiä ja vaikka voimalla voi vähän puutteita paikkaillakin, kukapa ei haluaisi tarttua tilaisuuteen, kun isompia rautoja olisi tarjolla pelkällä tekniikkatreenillä? Kenen pää kestää analysoida tekniset virheet kisoissa nostojen välillä ja korjata ne seuraavassa nostossa? Kuka jaksaa keskittyä nostamaan joka ikinen nosto parhaalla mahdollisella tekniikalla? Koska vaikka se tulisi selkärangasta, automaattisesti se ei tule. Itse olen saanut uusia, luotettavia ystäviä lihasrelaksanteista, jotka paikkailevat ylimielisyyteni aiheuttamia ongelmia. Eivät ne varsinaisesti päivää paranna, mutta jos syömisen ajan pystyy istumaan niin onhan se jo jotakin. Mutta miksi kyykky, tuo vaikeista vaikein ja elämääkin raskaampi liike?

Koska kyykky on kuningaslaji. Mistään muusta en saa sellaisia onnistumisen kokemuksia, ikinä muutoin en pelkää niin paljon. Jokainen kyykky on yhtä jännittävä matka alas ja ylös, matkalla voi sattua mitä vain. No, penkissä tangolla on usein ollut kovempi tahtotila kuin minulla ja nostot on menneet tahtojen taistoksi. Mutta se on vain tappelua, kiukuttelua, tangon nujertamista omaan tahtooni. Vetoja taas on kahdenlaisia: onnistuneita ja epäonnistuneita. Tanko joko nousee tai se ei nouse. Hyvin yksinkertaista. Huononkin vedon pystyy voimalla paikkaamaan, mutta se on vain työtä, lihasten työtä. Jos veto on kuin koira, joka tottelee kun sen hyvin kouluttaa, kyykky on varmaan kuin kissa. Sitä pitää palvoa ja hoitaa ja tarkkailla ja silti se saattaa jonain päivänä näyttää sinulle kyntensä. Penkin sielunelämä taas, no, ehkä siinä on jotain niin miehistä että mä en ainakaan pysty käsittämään. Kyykky kaikessa monimutkaisuudessaan on enemmän minun mieleeni. Kyykkyyn mulla, kuten monilla muilla, on viha-rakkaussuhde: ei siitä oikein voi myöntää tykkäävänsä, kun se on aina niin raskasta, mutta kun ei sitä ilmankaan pysty elämään. Viekää kaikki mutta antakaa mun kyykätä.


Joten, jos mietit olisiko voimanosto sinulle sopiva laji, mieti näitä: Haluatko tuntea itsesi murjotuksi ilman väkivaltaa? Oliko lempilukemistoasi lapsena Peppi Pitkätossun tarinat tai muu supervahva olento? Haluatko näyttää kieltä nykyajan anorektiselle ihanteelle ja kerätä kadulla katseita pulleilla lihaksillasi, joita mustelmat koristavat? Oletko ahne: saatuasi haluamasi haluatkin lisää, enemmän, loputtomasti? Seurauksista välittämättä? Jos vastailet myöntävästi vähintään kahteen, voimanosto voisi olla sinun juttusi.

P.s. Balettiurani kaatui useasta eri syystä. Jalkani olivat ensinnäkin liian paksut (painoin kokonaiset 50 kiloa), vaikka loistinkin suurissa hypyissä. Toisekseen opettaja alkoi selvästi hermostua, kun en osannut tehdä sarjassa joka toista piruettia eri suuntaan, joten luovutin suosiolla. Kyykkääminen onkin enemmän mun juttuni. Voimanostajien joukossa minä olen hyvin pieni ja erittäin siro, eikä minulla ole edes sitä kuuluisaa onepackiä. Vielä.