Tyttömäistä varustepelleilyä

MIKSI NEITI NOSTAA VARUSTEILLA, ONKO NEITI IHAN PELLE?

Siis varusteilla nostaminenhan on aivan pelleilyä. Jokainen sen tietää. Ne ketkä nostavat varusteilla, ovat enimmäkseen lahjattomia läskejä ja ne ketkä näin sanovat, eivät ole todennäköisesti itse koskaan nostaneet varusteilla. Varusteet ovat huijausta. Tiesittekö, että minun kyykkypukuni jaksaa nostaa tasan 50 kiloa puhdasta rautaa? Aika vahva kaveri niinkin pieneksi ja laihaksi rätiksi, miettikää, tyyppi nostaa noin 200 kertaa oman painonsa! Siihen ei kukaan rehellinen kaveri pysty, pukuraukka on varmasti käyttänyt aineita. Lisäksi koska pukuni kyykkää vain kilpailuissa, joissa ei testata, aineiden käyttö on enemmän kuin erittäin todennäköistä. Aineiden vastaista työtä mitenkään väheksymättä, kannattaisiko harkita, että myös nostovarusteita alettaisiin valvoa säännöllisillä testeillä?

Vakavasti ottaen minähän vastustin varusteita. Onhan se nyt kumma, jos ei neiti jaksa ihan omilla lihaksillaan nostaa rautaa. Omilla jaloilla kyykätä ja omilla käsillä penkata. Vetäminen nyt, no, sumo on tekniikkalaji, siinä riittää hyvä lähtöasento. Tiedättekö tarinan pirusta ja pikkusormesta? Se alkoi, kun mä ostin vyön. Paksun, mustan voimanostovyön. Sen jälkeen lainasin poikakaverin rannesiteitä. Toin itselleni reissusta tuliaiseksi Converset. Luulin olevani turvassa. Mutta niin siinä sitten kävi, että eräänä päivänä ihan rehellisellä lihastyöllä ansaitsin lahjakortin Voimaharjoittelun verkkokauppaan ja kun en muutakaan keksinyt, ostinpa sitten punamustan kyykkypuvun ja samaan syssyyn vetopuvun ja polvisiteet. Kerran se vain kirpaisee, ajattelin.

Olihan se hupaisaa ähertää sitä kyykkypukua päälle salin ahtaassa vessassa, eikä se edes oikein mennyt päälle. Onneksi oli miehiä lähellä ja huomasin nousevani ilmaan, kun valtsu nosti minut henkseleistä ja käski rimpuilla, että puku menisi paremmin päälle. Olihan se hassua, mutta kun hetkeä myöhemmin neiti oli tangon alla 130 kiloa niskassa vaikka hän oikeasti jaksoi kyykätä vain 80 kiloa, ei naurattanut enää yhtään. Telinekin oli semmonen kummallinen monolifti ja se tanko, hirmu paksu ja ihan mutkalla! Eikä kannustamisesta puhettakaan, meilläpäin on ihan erilaiset treenimetodit. Yritin vikistä, että tanko tippuu niskasta ja telineet heiluttivat tasapainoani, mutta vastauksesi sain vain huutoa: ”EI SE MIHINKÄÄN TIPU KYYKKÄÄ NYT!!” En minä siinä sitten oikein uskaltanut muuta kuin tehdä työtä käskettyä. Tai siis, minä nostin ne 80 kiloa ja puku ne loput 50 kiloa. Kiitos puvulle, ei jäänyt pohjaan.

Minne jäi vastustus? Näinkö helppo mä olin, olinko pettänyt itseni? Ensimmäisen pukutreenin jälkeen kotimatkalla auton takapenkillä tunnelma oli vähän sekava. Päällimmäiseksi kumpusi kuitenkin voimanostajan perusominaisuus, ahneus. Olin kyykännyt 130kg ekassa pukutreenissä. Silloin tiesin myyneeni sieluni. Olin aiemmin jo taipunut hankkimaan penkkipaidan eräisiin kisoihin, paidan, jonka sisälle sukeltamista hieman ahtaanpaikankammosta kärsivänä kammosin jo etukäteen. Pelastus kuitenkin koitti nopeasti, kun paita revittiin puukolla selästä auki. Jos tavallinen penkki on kolmesta lajista mun mielestäni kevyin ja helpoin, paidalla penkkaaminen on ihan toisesta maailmasta. Ei ole tukalampaa oloa kuin maata penkillä selkä kaarella, rannesiteet tiukalla ja kun rauta virittää paitaa… Ja mulla on tosi löysä paita ja minimaalisen vähän rautaa. Täytyy todella rakastaa hankalia tilanteita ja kaikenlaista epämukavuutta, että viihtyy varusteet päällä tangon alla. Voimanosto on kierojen laji, mutta varusteilla se on, hmm, seurausta lisääntyneestä avohoidosta?

Kyykkypuku tuntui toimivan hyvin. Vetopuvun kanssa tapahtui sama kuin penkissä: mikä tämä laji on? Puku kadotti tekniikan aivan totaalisesti. Ärsytti, koska olin juuri kuvitellut oppineeni sumotekniikan − niinpä, ilman pukua. Harjoittelemalla sekin alkoi sujua ajoittain, mutta vielä ensimmäisiin varustekisoihin mennessä vetosin autossa viimeiseen oljenkorteen: jos alkaa epäilyttää, voinhan vetää ilman pukua, voinhan? No, puvulla mä vedin ja enkat tuli. Tosin painonpudotus näkyi jaloissa: molempien pukujen lahkeet olivat niin löysät, että käsi mahtui väliin… Hyvin ne silti potkivat. Ja kun varustenostamisen makuun olin päässyt, ei paluuta ollut. Kiitos yhteistoimintakykyisille nostajille, liittoja on miljoona. Ostinpa toisen, umpinaisen paidan eräisiin kesäkisoihin, jonka säännöt kielsivät selästä avonaiset paidat. Ja uuden, pienemmän vetopuvun, jonka korkkaamista sain lopulta odotella kuukausikaupalla. Reissusta toin uudet tennarit, jotka on kyllä niin hienot, että pidän niitä yhä laatikossa.

Miksi nostan varusteilla? Joku vastaisi, koska varusteilla nousee enemmän. Koska ne suojaavat joitain paikkoja. Koska kaikki muutkin nostaa. Ehkä vähän kaikkia noita, mutta tärkein syy varustepelleilyyni on adrenaliini. Vaikeus. Pelko. Jokainen voimanostaja on nisti, riippuvainen siitä adrenaliinista jonka nostaminen tuottaa. Enemmän rautaa, paremmat höyryt. Varusteilla pääsee paremmalle tripille. Ja kuka väittää, että varustenostaminen on epäaitoa tai huijausta, pitäköön mielipiteensä. Mulle on aivan sama. Raw-voimanosto ja varustevoimanosto ovat kaksi saman lajin eri suuntausta. Vähän kuin satasen pikajuoksu ja satasen aidat. Varustenostaminen ei ole sen parempaa tai huonompaa kuin raakana nostaminen, se on erilaista. Ja kyllä, se on raskaampaa. Vatsalihasten mielestä on aivan eri asia, seisotko 100kg niskassa vai onko tangossa 200kg. Miten kukaan voi tosissaan väittää, että puku tekee sen työn, joka raakarautojen ja varusteilla nostetun raudan välillä on? Semmonen kurja kankaanpala! Miksi pienen lajin harrastajien pitää tapella tästäkin? Nostajat panettelevat toisiaan varusteiden käytöstä, niiden puutteesta tai vääränlaisista varusteista. Säännöistä, kyykyn taka-askeleista ja tuomarilinjasta. Kuka on kenen kaveri ja kuka saa nostaa missä kisoissa. Mitään yhteistä nostajilla ei tunnu olevan, paitsi lajin nimi ja omaan napaan tuijottaminen. Eikö tärkeintä kuitenkin ole oma yhteistulos ja se, että kaikki rakastavat rautaa?

Minusta tuli varustenostaja muutamassa kuukaudessa, tiedättekö, ihminen jolla on (Suuren Yleisön Mielikuvissa) lähinnä läskiä, ylisuuria kuvitelmia itsestään ja keinotekoisesti suurennettuja salituloksia. Olin liittynyt Pahojen joukkoon, niiden jotka (Suuren Yleisön Mielestä) hankkivat tuloksensa aineilla ja varusteilla eivätkä tiedä Oikeasta Nostamisesta mitään. Olin myynyt sieluni, ja parasta on että minulla ei ole ollut pitkään aikaan ollut yhtä hauskaa kuin pelätessäni monoliftissä sen paksun mutkatangon alla, kun yritin vikistä että tanko tippuu mutta vastaukseksi sain vain huutoa. Puvulla kyykkääminen on elämys. Aluksi kummastelin raskasta tankoa niskassani enkä uskaltanut lähteä viemään kyykkyä yhtään mihinkään. Kisavideostakin näkee, kun yhdessä kyykyssä melkein lähden, perun aikeeni, kerään rohkeutta ja yritän uudestaan. Tuloksena kolme valkoista. Voimanosto on itsensä voittamista − ja sitä, ettei välitä muiden katseista. Varusteista tulee ruhjeita ja mustelmia ja varusteiden kanssa liikkuminen on varsin huvittavan näköistä. Varsinkin kesällä huomasin, etten edes halua peitellä naarmuisia käsiäni. Jalkojen ruhjeet sentään jäävät hameen alle piiloon. Tämä on minun lajini ja tämmöistä jälkeä tässä tulee. Ulkoiset vammat ovat vain merkki siitä, että olen terve ja saan treenata kovaa. Varusteilla ja ilman.

 

p.s. Matemaatikoille pähkinä: miten on mahdollista, että pienempi puku nostaa enemmän kuin isompi puku? Minun koon 30 vetopukuni on vahvempi kuin täsmälleen samanlainen, mutta kokoa isompi pukuni. Mä en oo keksinyt muuta vaihtoehtoa kuin että joko isommalla on enemmän läskiä tai pienempi on syönyt enemmän aineita.

Anna Rytivaara